Ankara itselleni

Olen ollut ankara itselleni
häkkiin sulkenut
säkkiin pukenut
ja tyrmään heittänyt.

Olen soimannut, moittinut, ruoskinut
en sääliä ole tuntenut.

Olen ollut ankara itselleni,
olen armoa anellut,
vesitilkkaa, leipäpalaa,
vaan en ole antanut.

Olen nälkään nääntynyt
sieluni näivettänyt
kylmään kangistunut
ja siihen jäänyt.

Olen vapauteni vienyt
toivon tuhonnut
unelmat murskannut
ja niille nauranut.

Olen pakottanut,
nujertanut,
uuvuttanut,
enkä moitteen sanoja säästänyt.

Vaan jostain sielun sopukoista
löytyy pieni särö
Siitä valo siivilöityy,
ytimeen asti.

Voinko ottaa vastaan sen,
armon ja rakkauden,
uuden mahdollisuuden?

Särö laajenee ja leviää
saa suojamuurin murtumaan,
minut antautumaan.

Antautumaan elämälle,
hyvälle, kauniille, kantavalle.

Voin voittaa taistelematta,
voin antautua häviämättä
ja vapautua häpeilemättä.

Ehkä minulla on annettavaa,
valon soihtu kannettavana.
Voin ammentaa armostani
jakaa rakkauttani,
käyttää lahjojani.